Joitain vuosia sitten olin asiakastöissä Lapissa järjestämässä kansainväliselle viskimerkille isompaa tapahtumaa. Keskellä talvea ja kylmää oli. Niin kylmää, että se johti yhteen noloimmista virheistäni.

Tapahtuma järjestettiin rasteina, joissa jakelijat ja asiakkaat tutustuivat hyvään tuotteeseen ja sen tulevaan jakelutiemarkkinointikonseptiin. Olin kehittänyt tapahtumakonseptin ja päätin myös olla yhdellä rastilla töissä. Näin opin enemmän konseptin toimivuudesta. Seisoin pimeässä ladossa illan suuhun asti. Tarjoilin viskiä, paiskoin tarinaa ja lopulta palelin.

Viimein ehdotin yrityksen tuotepäällikkölle, että menisimme hetkeksi sisätiloihin lämmittelemään. Siirryimme läheiseen taloon, jossa illalla järjestettäisiin koko tapahtuman tärkein hetki – kutsuvierasillallinen. Kokeilimme ovia ja lopulta pääsimme yhdestä ovesta sisään. Janotti ja päätettiin ottaa lasi vettä keittiössä. Saapuessamme keittiöön huomion kiinnitti liedellä poreileva korvasienikeitto. Nälkä oli perkeleenmoinen ja kylmä kolotti luita. Arvatenkin päädyimme maistamaan keittoa. Yksi asia johti toiseen ja päädyimme ottamaan lisää. Ei aikaakaan kun huomasin, että koko keitto oli syöty. Hyvää oli ja lämmitti mieltä. Itse asiassa yksi parhaista keitoista mitä olen syönyt.

Myöhemmin illalla istuimme asiakkaiden kanssa isossa salissa illallisella. Pääruoka oli edessä ja yhtäkkiä kokki tuli raivoissaan ulos ruokasaliiin. Ensimmäiseksi hän pahoitteli kutsuvierailta, että ruoka oli pilalla. Sen jälkeen hän kirosi syvimpään raamatulliseen lokeroon kaksikon, joka söi liedeltä hänen tunteja hauduttamansa korvasienikastikkeen. Ilman sitä ei poronfile maistunut kuulemma miltään. Olisin voinut haihtua savuna ilmaan. Onneksi illallisella tarjoiltiin hyviä juomia.

Vaikka kuinka hävetti niin opin jotain tärkeää. Kun työskentelen arvolupausten parissa mietin lopputulosta kuin eroa kastikkeen ja keiton välillä. Ero on pieni, mutta sen verran suuri, että se ei saisi jäädä asiakkaalle epäselväksi.